Päätän uskoa häntä, miksi, sitä en osaa selittää. Tai osaanpas. Kyse on siitä, mihin haluan uskoa. Luultavasti typerää, mutta toivon voittavani. Paluu “turvalliseen” suhteeseen, yhteisen tulevaisuuden odotukseen..

Näin unen, jossa hän saapui viimein luoksemme. Väsyneenä, kovin väsyneenä. esittelin uutta kotiamme, joka ei kuitenkaan ollut se, minkä juuri ostin. Hän halusi vain suihkuun ja nukkumaan. Antoi rahaa kauppareissua varten. 80 euroa. Kaupassa kaivoin rahat farkkujen taskusta, niitä oli nyt enemmän, yli sata euroa. Kävin vielä parissa muussakin kaupassa, rahaa ja sekkejä (miten hitossa tähän maailman aikaan?) oli lopulta yli 3000 euron edestä. Herätessäni tunsin ensin suunnatonta mielihyvää ja mielenrauhaa, kunnes totuus valkeni, se oli ollut vain unta.
Heijasteliko tämä uni vain omia toiveitani, vai halusiko se kertoa minulle, että hänellä on vielä annettavaa minulle (en tarkoita rahaa). Yhtäkaikki, päätin tehdä puheenaloituksen, lähettää sähköpostia, -posteja. Saan toivomani vastakaiun, tämä selvä, palaamme entiseen.

Epäilys kuitenkin koputtelee taka-alalla… Oliko tämä taas taitavasti manipuloitu juttu, minä otin yhteyden, minä kysyin onko paluuta. Niin kauan kun on epäilys, olen varpaillani, hermostunut, levoton.
Tuskin rauhoitun, ennen kuin postit tulevat samaan laatikkoon kanssani, jos sittenkään. Ehkä sitten, jos nämä työreissut vähenevät… Tunnen taas itseni typeräksi. Jos kuka tahansa ystävistäni kertoilisi minulle tällaista, sanoisin, että hankkiudu nopeasti eroon siitä tyypistä, vaikka se sattuu nyt, tulevaisuudessa ainakaan hän ei satuta enää enempää. Miksi sitten en itse osaa päästää irti?

 

Pari päivää mieli on taas hyvä, sitten alkaa epäily, viestit harvenevat, Epäusko valtaa alaa. Miksi heti, kun alan uskoa, hän vetää maton jalkojeni alta. katoaa. Niin kauan, kun “suhde” on epävarmalla pohjalla hänen kannaltaan, yhteys toimii. MIKSI?
Ei auta kuin odottaa ja seurailla. Toivon etten satuta tässä ketään enää enempää. Itseni niin ei väliä olekaan, mutta lasten on. Heitä ei saa loukata. Jos näin käy, syytän itseäni,  miksi minä typerys annoin heidän uskoa tähän…

Kuuma suihku helpottaa oloa hetkeksi. lapset menevät nukkumaan. ajatukset täyttävät taas pään. Pitäisi kirjoittaa, en uskalla. Mielessä häilähtelee liikaa kysymyksiä, joita en ole uskaltanut edes kysyä itseltäni. Niiden valossa näytän todella typerältä. Ei, mieluummin hautaudun naamakirjaan pelaamaan tyhjänpäiväisiä pelejä, turvallinen rutiini, johon saa katoamaan aikaa. Lopulta on kuitenkin pakko avata tämä kansio ja alkaa paukuttaa. Sanoja, kysymyksiä.


Tämä on typerää. Ota akka itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy! Katso ympärillesi, katso elämääsi. Aiotko antaa kaiken olemassa olevan valua hukkaan, ahdistuksen nieluun?

Listataan välillä hyviä asioita.

Lapset.

Tätä  kohtaa tuksin tarvitsee kellekään selittää. He ovat olemassa, eikä se ole huono asia, päinvastoin. He antavat voimaa.

Eläimet.

Tarvinneeko tätäkään selitellä, en usko. Voimaa tulee sieltäkin. Koiran palvova katse, hännän heilutus, intoileva pölötys, kuin lörpöttävä apina.  Lämmin kehräävä kissa pitämässä tassulla kädestä silloin kun oikein tekee pahaa, pienempi kehräävä otus öisin salaa silitettävänä. Hevosen ilkikuriset temppuilut ja sitten tarpeen vaatiessa lämmin kieli “lipaisee” posken, suomennettuna: Valtava märkä kimpale kastelee koko naaman.

Ystävät.

Puhelu koska tahansa, kun tekee riittävän pahaa. Tähän oljenkorteen en vielä ole tarttunut, tunnen itseni liian typeräksi tunnustaakseni tätä kenellekään. Ups, meinasi livahtaa valituksen puolelle. Onneksi on ystäviä ja tuo mahdollisuus olemassa. Heidän kansaan voin ainakin hetkeksi unohtaa huonon olon, nauraa vailla huonoa omaatuntoa, nauttia elämän pienistä iloista, joista tällä hetkellä yleisin on syöminen, hyvä ruoka.






Koti

Uusi ihana koti. Vanha, vankka ja turvallinen rintamamiestalo. Rauhallisella paikalla, eli keskellä metsää. Pian sinne jo pääsee muuttamaan. Joulun jälkeen joskus.
Nykyinenkin koti, ihmisellä on hyvä olla joku kiinteä tukikohta. Ainakin minunlaisellani pienellä keskikokoisella ihmisellä, joka ei ihmeitä ole elämältään toivonut. Ei ole kyllä myöskään tyytynyt ihan perus huttuun. Tavallinen-omituinen.


Sanat

Ristiriitaista, eikö vain?
Sanat tuovat ahdistusta, sanat myös vievät sitä, kun niitä laittaa järjestykseen ja saa uusia näkökulmia. Kuinka helppo onkaan mielessään ohittaa epämiellyttävät kysymykset ja huomiot. Kun ne kirjoittaa sanoiksi, niitä on katsottava suoraan silmiin. Eikä se aina ole miellyttävää, silti se helpottaa.

Työ

Tuttu turvallinen rutiini, toistuu jatkuvasti, tuo vähän rahaakin. Juuri sen verran, ettei tule nälkä tai vilu. Ei ainakaan vielä ole tullut.

Omaisuus

Sitä on kertynyt, ei paljoa, mutta sen verran, että on kohtalaisen turvallinen olo.

Silti tämän kaiken keskellä vielä kaipaan jotain.. Tunnen itseni kovin ahneeksi.

Sanoja, sanoja. Miksi sanat tuntuvat olevan ainoa lohtuni, vaikka ne ovat myöskin tämän tuskan tuottaneet. Poljen jo lähes voimattomana sanojen kasvissopassa, niellen porkkanan sieltä, parsan tuolta, sipulin valuttaessa silmiäni. Kypsyn pikkuhiljaa. Lientä olen jo kai vetäissyt keuhkoihini, koska on vaikea hengittää. Sanojen kasvispalat juuttuvat nieluuni ja hengitysteitteni tielle, alan vajota. kauanko enää jaksan polkea itseni pinnalle…

Miksi siis juuri sanat tekevät minulle tätä, tukahduttavat ja ovat samalla ainoa keino saada hengitettyä tuskaa ulos. Ajattelu perustuu kieleen, sanoihin. Olen siis jumissa sanoissa, ajatuksissa, jotka ovat kuitenkin lopulta sanoja. Umpikuja.

Miksi yksi suu sanoo yksiä sanoja ja toinen toisia, mitä uskoa, mihin uskoa?
Ratkaisu: itseeni. Mutta kun en halua. Siis uskoa siihen, että vain minä olen ratkaisu. Ei se voi olla niin, on pakko olla joku jossain, jonka kanssa päättää. Mutta siitähän tässä juuri on kysymys, uskoako enää siihen jokuun, jonka kanssa tein päätöksiä vielä hetki sitten. Vai teinkö? Tarkemmin ajateltuna, minä tein kaikki päätökset, ihan itse, hän kertoi mielipiteitänsä, mutta yksin päätin joka asian. Näennäisesti neuvottelin niistä, mutta ratkaisut tein itse. Miksi siis tuntuu vaikealta ajatellakaan jatkavansa yksin. Illuusio kumppanuudesta, jakamisesta?

Mielessäni syöksyilee sekavia kuvia. Minä turvallisessa kainalossa katsomassa jotain yhdentekevää televisiosta, lämmin olo. Pölynimurimme leikkimässä pihamaalla auringonpaisteessa, sehän olikin muuten sinun mielikuvasi asiasta, no, sama tuo, muistoksi se on muodostunut. Sekavankatkuiset punkkuillat, ilo. Yöllinen herääminen, vierestä kuuluva hengitys,  en olekaan enää yksin. Lasten ongelmat, niistä puhuminen, en ole yksin. Autossa, neuvottelu seuraavasta suunnasta, sitä en päättänyt yksin. Hän suljetun oven takana työhuoneessaan, kuuluu puhetta, mutta hän on täällä, pysyvästi. Yhteiset yölliset kahvitteluhetket, minä lähdössä töihin, ulkoa kuuluu ulvontaa. Minä nappaamassa kesken töiden koiran kyytiin, se halusi, töihin, vahtimaan. kaikki tämä pyörii sekavana usvaisena keränä tuskan mustan möykyn ympärillä, osa on tapahtunutta, osa kuviteltua, jopa suunniteltua.

Mikä laki estää minua saamasta elää rauhassa elämääni, mikä? Miksi aina kun saan palan onnea, se riistetään isoilla mustilla tongeilla ulottumattomiini, aiheuttaen samalla repivää tuskaa. Kun jotenkin saan riuhdottua hengitystieni auki ja nautin ilmasta, sinne kaksin käsin sullotaan taas ahdistuksen musta villakerä, joka tukkii taas hengitystieni ja nieluni, silmänikin. Pala onnea, kontillinen tuskaa, sama kuvio toistuu aina.



Oli aika, jolloin voin sanoa olleeni onnellinen, siitä on jo yli seitsemän vuotta. tasaista, turvallista elämää. Oli mies, joskus hieman ärsyttävä, mutta kuitenkin niin turvallinen mies. Jaoimme asiat, hyvät ja huonot. Pystyin kunnioittamaan hänen ajatuksiaan, se ei minun tapauksessani ole aina niin sanottua. Sitten tuli se rattijuoppo, yksi torstai-ilta, kerron siitä tarkemmin myöhemmin. Elämältä putosi pohja, tai ei kokonaan, notkahti kuitenkin. Mikään ei ole varmaa.

Muutaman kuukauden päästä onni oli taas tarjottimella, lunnaina oma kunniantuntoni. Voisinko ottaa näin pian onnen vastaan. Päätin voida, koska mikään ei ole varmaa. Päätin viisveisata ihmisten puheista ja ottaa onneni. Onnea se olikin. Jo toinen ihminen, jonka älyä pystyin kunnioittamaan. (Älyyn muuten  ei tarvita korkeaa koulutusta). Kului upeat puolitoista vuotta. Turvallinen yhteenkuuluvuuden tunne hukutti tuskan.. Hetkeksi. Hänetkin riistettiin pois. Ei kokonaan, vaan vain aivot. Tuska, ei yhteyttä, mitä minä tämän kuoren kanssa teen? Uskoin, rukoilin, pyysin ja anelin, kaikilta mahdollisilta tahoilta mitä mieleeni tuli, ja niitä on paljon. Aika kului ja tuli selväksi, että tajunnan taso ei ikinä palaa. Toivo hiipui pikkuhiljaa, kuukausien saatossa.

Jatkoin yksin, en enää uskaltanut. Päädyin suhteeseen, minkä olemassaoloa en halunnut tunnustaa, ainakaan sen merkitystä itselleni. Ja vastapuoli samalla tavalla. Kiistimme isoon ääneen seurustelevamme, molemmat, muille ja itsellemmekin. Kuitenkin jaoimme asioita, paljon. Lapset ystävystyivät, ovat  vieläkin kavereita, silloin harvoin kun näkevät. Päätimme alkaa seurustella, virhe. Alkoi ahdistus ja paniikki, koko paletti hajosi. Myöhemmin kykenimme taas olemaan ystäviä, hyviä sellaisia, sitä olemme vielä tänäkin päivänä.

Tuon jälkeen tunsin kasvavan kaipuun yhteenkuuluvuuteen. Etsin, hain, nippu sekavia mitäänsanomattomia suhteita, joiden olemassaoloa en  aina edes muita, merkityksettömiä. Etsin, etsin kovasti. Kunnes tuli yksi, joka pahuudellaan riisti halut päästää ketään lähelle, lasten lähelle, itseni lähelle. Huvittelin, treffailin, ilman mitään aikomusta sitoutua, kuitenkin pieni toive takaraivossa, josko sittenkin vielä jonain päivänä.

Liimauduin iltakausiksi tietokoneen äärelle, provoilin, väittelin, kiistelin, ärsytinkin keskustelupalstoilla. harrastelin siinä sivussa nettideittailua, tapaamatta kuitenkaan ketään oikeasti. Jos jossain kahvilla hätäseen poikkesinkin, en voi sanoa kohdanneeni ketään, en ketään merkittävää. Sitten saapui kummallinen viesti erääseen galleriaprofiiliini, jossa olin hyvin selkeästi ilmoittanut, etten hae deittiseuraa, vaan keskustelullisia haasteita. Nippelitietoa, täysin turhaa. Vastasin kohteliaasti, kuten tapanani on, en tyrmää ketään ensi kättelyssä, tiedä vaikka löytäisin ystävän, ystäviä. Seuraava vastaus sai minut nauramaan vedet silmissä: “ Mitä iloa on turhasta tiedosta, jos sitä ei jaa kenenkään kanssa”.
Naurun loputtua pääsi itku, jakaminen. No, jaellaan sitten edes turhaa tietoa.  Kirjoittelu tämän ystävän kanssa muodostui nopeasti tiiviiksi ja henkilökohtaiseksi, pinnallisesta syvemmäksi. Oli paljon yhteistä, hirvittävän paljon. Lopulta tapasimme. Se oli ilonsekaisenjännittävänahdistavanpaniikkiviikonloppu. Tämän jälkeen ei paluuta ollut.

Sanat upposivat sieluuni, sisälleni, ilo, en ollut enää yksin. Taitavia vakuuttavia sanoja. Kihloihin, naimisiin. Lapset osana pakettia. Eläimet kiinteänä osana elämää. Liian täydellistä? Alkukuukaudet olivat ihanaa aikaa, ilon ja nautinnon täyteisiä. Pitkiä puheluita, kun emme voineet olla yhdessä. Yhteinen loma, monen päivän autuus. Yhteenkuuluvuuden tunne.

Kunnes, tulivat vieraasta suusta SANAT. Sanat, jotka sekoittivat koko paletin jälleen. En ole ainoa, minä, jolle oli selkeästi ilmoitettu, että älä kuitenkaan itseäsi jaa. Aha. En jaa, hän jakaa. Vai jakaako. Kummallisia ristiriitaisuuksia molemmissa versioissa. Työkiireitä. VITTU! Maailman vanhin selitys. Toisaalta, työnkuva on joko tarkalleen sepitetty tai tarkalleen totta. Mutta jos on tuossa työssä tai yhteisössään siinä asemassa kun on väittänyt, hän helposti selvittäisi, mistä  minä olen tietoni saanut. Täytynee odottaa, koittaa selvittää oma pää, tehtävä tätä yksin. Tosin, nyt olemme jo siinä pisteessä, että uskoin kumpaa tahansa versiota, jäin yksin. Yksin. En pysty edes puhumaan tästä kellekään, en sanomaan sitä, miltä oikeasti tuntuu. Yksin.

Teen remonttia, uudessa talossani ja sisälläni. Yritän eristää ja paneloida sisimpäni uuteen kuosiin, lämmön pitäväksi, minua itseäni miellyttävän näköiseksi. Lämmön sisällä pitäväksi, vain lapsillani on sinne oleva avain. Talolle on samat toimenpiteet käynnissä. Tosin talooni ostan uudet ikkunat, sisälleni en, jääköön sisimpäni pimeään, lämpimään koloonsa, ei kurkita ikkunoista. Ainoa ystäväni on aika. Sitä toivottavasti riittää, että saisin vielä eläessäni kokea jonkinlaisen sisäisen rauhan. Ehkäpä sitten voi pieni valaisin taas valaista sisälläni, tuoda iloa myös sisälle. Iloa joka todella ulottuu pinnalta sisälle. Laajentaa valon kehän tuikkukynttilästä oikeaksi valaisimeksi. Odotan. Itken salaa yksin. Töissä , siellä harvoin näkee ketään. Saunaa lämmittäessä uudessa kodissani, lapsille voi aina sanoa, että tohelo äiti unohti taas avata pellin ja sai savua silmiinsä. Autossa matkalla viemään tavaraa talolle, remonttimies ei kysele, ei luultavasti huomaa, silmien punotus menee univelkojen piikkiin. Hän tarjoaa pulla joka päivä. Odotan.